Abeque - pieni ihme (osa 2)

Kun olimme matkustaneet vähän yli viikon, yhtenä iltana kun olimme Ophelian kanssa jo nukkumassa, kuulin äidin ja isän puhuvan huolissaan.

"Mitä jos kohtaammekin heidät?" kuulin äidin kuiskaavan pelokkaasti.
"En tiedä mitä muutakaan voimme tehdä, he saattavat olla vihaisia", vastasi isä.
"Olisivatpa he rauhallisia" huokaisi äiti, "se on ainoa toivomme ilman näitä". 

 En tiennyt mistä he puhuivat, ja yritin alkaa nukkua. Todellisuudessa syvällä sisimmässäni tiesin tarkalleen mitä he tarkoittivat heillä ja näillä. Mutta en tahtonut ymmärtää. Inhosin koko sydämestäni sitä, kuinka erilaiset ihmiset eivät tulleet toimeen keskenään, kuinka he olivat julmia toisilleen, ja kuinka he jopa tappoivat toisiaan. Vaikka rakastin äitiä ja isää ja Opheliaa hyvin paljon, tunsin että olen täysin erilainen kuin he. Ophelian mielestä se johtui siitä että olen vasta pieni lapsi. Mutta minä en ollut lainkaan samaa mieltä. Olin kuullut aikuisten puhuvan matkastamme joskus kun olimme vielä Englannissa. Olin kuullut lausahduksia kuten esimerkiksi: "hyvällä aseella selviää kaikista vaaroista, niin intiaaneista kuin mistä tahansa muustakin". Miten julmaa! Miten kukaan saattaisi tehdä mitään sellaista! Tuollaiseen ajatteluun ei minun mielestäni vaikuttanut niinkään se, oletko aikuinen vai lapsi. Tuollaiset ajatukset olivat tunteettomia ja inhottavia. Mutta Ophelia sanoi etten saisi ajatella mitään pahaa kenestäkään minua paljon viisaammasta ja vanhemmasta. En silti saanut pois mielestäni noita sanoja. Vaistosin että jotain saattaisi tapahtua, jotain mihin minä en voisi millään tapaa vaikuttaa.  Voi jos lukijani tietäisi miltä minusta tuntui! Nuo tuon illan tunteet olivat sellaisia, joita vain lapsi voi tuntea. Pelkoa, jännitystä, periaatteellista rakkautta, jota vastaan jokin syvällä sisimmässäni soti. En silloin uskaltanut päästää sitä ajatusta edes vilahtamaan sanoina mielessäni, mutta tuo tunne oli niin itsepäinen! Se tuli minun lapsen mieleeni valepuvussa - syvällä sydämessä tuntuvana ahdituksena. Nykyään, kun olen ollut rehellinen itselleni, ymmärrän mikä tuon tunteen aiheutti. Minusta tuntui, että on jossain määrin väärin rakastaa ihmistä, joka niin säälimättä puhui toisten ihmisten tappamisesta. Ymmärrän nyt, että nuo tunteet olivat hiukan liioiteltuja ja olin antanut niille liian suuren vallan, ja tuossa järkkyneessä mielentilassa, (jossa olin kuvitellut aivan liian paljon liioiteltuja asioita siitä kuinka intiaaniystäväni tapetaan ym.) en kyennyt enää ajattelemaan selkeästi. Mutta silti jopa vieläkin voin tuntea tuon tunteen vilahtavan sydämessäni kun joku puhuu halveksivaan sävyyn erilaisista ihmisistä, erityisesti intiaaneista.  
       Aamulla lähdimme aikaisemmin kuin yleensä, ja en saanut juoksennella enää vankkureiden vierellä. Äitikin istui vierellämme vankkureiden sisäpuolella eikä ulkona isän kanssa. Arvasin että tämä liittyi eilisiltaiseen puheeseen.
        Söimme lounaan sisällä vankkureissa nopeasti. Kun jatkoimme matkaa, katselin taakse jäävää maisemaa vankkureiden takana olevasta reiästä. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi jotain harmaata, joka muistutti pilveä. Sitten niitä tuli lisää. "Savumerkkejä!" huudahdin äidille, ja liian myöhään tajusin mitä se merkitsisi. Intiaanit olivat jossain lähellä. Äiti meni puhumaan isälle. Tällä kertaa en kuullut mitä he puhuivat. Parempi niin, luulisin.
         Jatkoimme matkaa ilman pysähdyksiä iltaan saakka. Illalla hevosten piti saada levätä ja äiti ja isä istuivat ulkona.

"Ehkä on parempi ettemme sytytä nuotiota tänään, etteivät he löytäisi meitä sen perusteella", isä kuiskasi.
"Niin kai. Toivottavasti yöstä ei tulisi kylmä", äiti huokaisi.

Taas kerran yritin miettiä miksi aikuiset luulivat intiaaneja niin vaarallisiksi. Hehän olivat ihmisiä siinä missä mekin. He olivat vain ja ainoastaan erilaisia. Ja erilaisuushan juuri vetää puoleensa. Hekin saattoivat oudoksua meitä ja pitää meitä vaarallisina.
        Heräsin aamulla ennen auringonnousua. Linnut lauloivat ihanasti. Ilma tuoksui raikkaalle. Nostin peittoani ja katselin ympärillemme. Kaikki muut nukkuivat sikeästi. Katselin vihreitä kumpuja ja niittyjä, joilla kasvoi pieniä valkeita tähtimöitä. Hyppäsin vankkureista, ja lähdin kävelemään. Olisi niin ihanaa juoksennella noilla kukkuloilla. Kävelin hiljaa vähän matkaa vankkureiden ohi, ja kun olin sen verran kaukana etteivät nukkujat enää voisi kuulla minua, juoksentelin kukkulalla ja haistelin ihanan raikasta ilmaa. Olin aivan yksin. Kiipesin kukkulaa ylöspäin. Olin jo melkein huipulla, kun jokin liikahti edessäni pitkien heinien takaa. Kyykistyin, ja heinät peittivät minut kokonaan. Kun nostin pääni, niin mitä näinkään! Ruskeat silmät tarkkailivat minua. Ne kuuluivat pienelle tytölle, siis suunnilleen minun kokoiselleni. Hän oli intiaani. Hänen suurissa ruskeissa silmissään oli pelokas mutta iloinen katse. Tuuli heilutteli hänen pitkiä ruskeita hiuksiaan. Minullakin oli pitkät hiukset mutta ne olivat vaaleat. Ja minun silmäni olivat siniset. Hymyilin hänelle ja hän hymyili minulle. Hän viittoi minua tulemaan mukaansa jonnekkin. Lähdimme molemmat kyyryssä heinien peitossa kävelemään. Kun olimme kävelleet ehkä kymmenen minuuttia, hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. Hän otti minua kädestä, ja nosti minut ylös. Olimme korkealla ja näimme selvästi kukkulan molemmille puolille. Vasemmalle puolelle levittäytyi intiaanien pieni kylä joka nukkui sikeässä unessa. Se oli ihmeellinen ja vaikuttava näky.Oikealla näkyivät meidän vankkurimme, joissa niissäkin vielä nukuttiin. Seisoimme molemmat hiljaa. Pidimme toisiamme kädestä kiinni. Tiesimme molemmat mitä olisi luultavasti käynyt jos olisimme olleet aikuisia, tai jos edes olisimme uskoneet aikuisten kertomuksiin, valheisiin muista ihmisistä, intiaaneista ja valkoisista.
        Tyttö veti minut pieneen kivien muodostamaan suojaan. Sain tietää että hänen nimensä on Abeque, ja kerroin hänelle myös oman nimeni. Opimme kommunikoimaan toistemme kanssa ilman yhteistä kieltä. Käytimme elekieltä, ja piirsimme maahan. Hän oli saman ikäinen kuin minä, eikä hänelläkään ollut ystävää. Kun aurinko oli jo melkein noussut, hän osoitti kyläänsä ja itseään, ja ymmärsin että olisi jo aika lähteä.  Ryömimme heinikossa takaisinpäin. Olimme pian taaas lähtöpaikassa.
      Näin kyyneleen Abequen silmässä, ja muutama kyynel tipahti minunkin poskelleni. Tiesin etten enää koskaan tapaisi tätä pientä ihmettä. Annoin hänelle vaaleanpunaisen hiusnauhani taskustani. Hän antoi minulle kaulakorun omasta kaulastaan. Halasimme toisiamme pitkään ja sitten juoksimme pois varovasti. Hiivin sisään vankkureihin ja itkin. Itkin, koska en enää tapaisi häntä ikinä. Tämä aamu, ja se että tapasin Abequen, säilyisi kauneimpana muistonani niin kauan kuin elän, ja muistelisin häntä aina mitä lämpimämmällä rakkaudella.