Tämä tarina on vuodelta 1793, siltä ajalta jota olen siis opiskellut historiassa juuri tässä lähiaikoina.
Abeque - pieni ihme
Minä olen Lillian ja olen englantilainen. Minun perheessäni ovat äiti, isä ja siskoni Ophelia. Minä olen 11 vuotias ja sisareni on 14 vuotias.
Meidän perheemme päätti lähteä Amerikkaan paremman elämän, toisin sanoen rikastumisen toivossa. Monet tekevät niin nykyään.
Elämme nyt vuotta 1793. Tässä on tarinani.
Lähdimme kotoa 18. huhtikuuta. Sitä ennen pakkasin kaikki tärkeimmät tavarani pieneen neliskulmaiseen puiseen laatikkoon. Sitten vein sen isälle, ja hän laittoi sen vankkureihin. Meillä oli isot vankkurit jotka olivat täynnä ruokaa ja tavaroita matkaa varten. Olin kuullut että matka saattaisi olla vaarallinen ja pitkä. Kun vihdoin koitti aika lähteä, sanoimme hyvästit isoäidille ja isoisälle.
Kömmimme vankkureihin ja minä katselin taakse jäävää kotiamme ja pihaa jossa oli paljon korkeita ja mahtavia tammia. Kaksikerroksisen hirsitalomme vieressä virtasi iloisesti pikkuruinen puro, jonka vierellä sammalmätäkset tuoksuivat vihreille ja kosteille.
Kohta kotitalomme katosi näkyvistä ja minä istahdin lämpimien huopien väliin. Totta puhuakseni minusta oli surullista lähteä pois kaikkien ystävien ja sukulaisten luota. Toisaalta oli jännittävää matkustaa kauas intiaanien maailmaan. Vaikka jotkut sanoivat että intiaanit olivat villejä tai vaarallisia, minä en voinut uskoa sitä. Salaa mielessäni toivoin tapaavamme heitä.
Vedin peiton pääni yli ja kuvittelin kaikenlaista. Mietin intiaaneja. Ehkä jonain päivänä tapaisin pienen intiaanitytön. Hänellä olisi varmasti kauniit kastanjanruskeat, pitkät ja paksut hiukset ja isot tummat silmät. Ehkä hän voisi opettaa minulle kuinka lähettää savumerkkejä ja kuinka maalata kasvoni punertavalla ja keltaisella maalilla. Tuskin uskalsin toivoa kauniita biisoninnahkaisia mokkasiineja. Minä voisin antaa hänelle kaksi tai kolme hiusnauhaani. Sitten nukahdin.
Heräsin kun Ophelia ravisteli minua ja käski minut syömään lounasta. Aurinko paistoi jo täydeltä taivaalta ja oli jo lämpimämpi kuin aamulla lähtiessämme.
Söimme auringonpaisteessa leipää ja papusoppaa. Kysyin isältä kuinka kauan matka vielä kestäisi, ja sain vastauksen joka oli mielestäni hyvin jännittävä ja kutitteli vatsanpohjaani. Pääsisimme laivaan tänä iltana ja matkustaisimme siinä pitkän aikaa! En ollut koskaan ennen ollut laivassa! Olin varma että en pystyisi nukkumaan edes silmänräpäystä koko päivänä, saati sitten yöllä! Mielessäni liikkui niin paljon ajatuksia ja toiveita etten edes malttanut kuunnella kun isä kertoi että tapaisimme tädin ja hänen miehensä ennen laivaan nousua, koska jättäisimme vankkurimme heille ja ostaisimme uudet New Yorkista.
Matka satamaan kului jotakuinkin samaa tahtia. Välistä luin, nukuin tai leikin Ophelian kanssa.
Viimeinkin olimme perillä tädin luona. He asuivat kauniissa hirsitalossa lähellä kaupungit keskustaa. Meillä ei ollut paljoa aikaa ennen laivan lähtöä joten lähdimme heti teen juonnin jälkeen.
Satamassa oli jännittävää. Katselin ympärilleni ja haistelin meri-ilmaa. Laivoja oli paljon ankkuroituina satamaan. Oli jo ilta ja oli pimeää. Tähdet tuikkivat laivojen ja meren yllä. Se näytti jotenkin kovin romanttiselta. Yksi laivoista oli valkoinen ja todella suuri. Toivoin sen olevan meidän laivamme.
Astuimme sisään valkoiseen laivaan valtavine kantamuksinemme. Laiva oli korkea ja kauniisti sisustettu. Sillä hetkellä minusta tuntui että haluaisin asua koko elämäni tässä kauniissa laivassa ja seilata ympäri maailmaa ja nähdä uusia paikkoja. Laivassa oli valkoinen puulattia jota pitkin kävelimme sisäänkäynnille. Valtavat ovet avattiin minun haukkoessa henkeäni. Ovien auetessa näimme valtavan suuren huoneen täynnä kauniita koriste-esineitä. Katossa roikkuivat suuren suuret kristallilamput jotka säihkehtivät kauniisti valossa. Huoneen toisesta päästä nousivat kauniit valkoiseksi maalatut portaat jotka kääntyivät oikealle ja vasemmalle. Hytit sijaitsivat ilmeisesti yläkerrassa. Sisäänkäynnin huoneessa olivat pitkät merensiniset verhot ikkunan edessä. Olisin niin kovasti tahtonut mennä katsomaan mitä niiden takana olevistä ikkunoistä näkyy.
Lähdimme viemään tavaroitamme ylös hyttiimme. En voi ymmärtää miten paljon meillä olikaan tavaraa! Kun olimme saaneet kaiken hyttiin paikoilleen, olisin kamalasti halunnut lähteä tutkimaan laivaa ja kaikkea hienoa siellä, mutta oli kuulemma jo niin myöhä etten saanut lähteä mihinkään.
Ihme kyllä, nukuin koko yön niin sikeästi ettei lukijani varmasti uskokaan! Aamulla söimme aamiaiseksi leipää. Sitten vihdoin saimme lähteä katsomaan laivaa.
Kävimme joka kerroksessa laivassa, ja jokainen huone ja kerros oli mielestäni aina erilainen kuin edellinen. Istahdin pyöreän ikkunan ikkunalaudalle, ja katselin merta ääneti. Se näytti niin syvältä ja voimakkaalta ja kylmältä tummansisnisine aaltoineen. Tunsin sitä kohtaan kunnioittavaa pelkoa. Olin aina ihaillut merta ja sen voimaa. Se oli mielestäni ihmeellisen kaunis säällä kuin säällä, eikä yksikään taidemaalari mielestäni pystyisi sitä maalaamaan niin että jokainen sen yksityiskohta tulisi kauniisti esiin. Edes meren väriä kukaan ihminen ei pystyisi hankkimaan, koska se oli niin ihmeellinen, se vaihteli joka hetki niin mahtavilla väreillä. Oli tuulista ja aallokko oli suuri. Välistä laiva keikahti hiukan oikealle puolelle, välistä vasemmalle.
Laivamatka oli pitkä. Se päättyi 28. huhtikuuta. Olimme siis matkustaneet yhteensä 11 kokonaista päivää. Äiti ja isä sanoivat että olimme päässeet helpolla matkasta koska olimme päässeet New Yorkiin nopealla laivalla.
New Yorkin satamassa oli paljon vilskettä. Monet haluivat ostaa vankkureita (niinkuin mekin), ja myyjät olivat tulleet satamaan asti ostajien metsästyksessä. Parempaa paikkaa he tuskin olisivat voineet keksiä! Mekin ostimme yhdet vankkurit ja hevoset. Pakkasimme ne täyteen tavaroitamme, ja lopuksi istahdimme sisään ja lähdimme kohti länteä.
Alussa, koko ensimmäisenä päivänä ei tapahtunut oikeastaan mitään kiinnostavaa. Eikä toisenakaan oikeastaan. Eikä koko viikkoon tapahtunut mitään kiinnostavaa. Kävelin vankkureiden vierellä lämpimässä, oikeastaan kuumassa auringonpaisteessa. Matkustaminen oli hidasta ja rankkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti