Kotiopettajattaren romaani - Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani on Charlotte Brontën kirjoittama rakkausdraama. Alkuperäiseltä nimeltään Jane Eyre, tämä romaani oli erilainen ja sykähdyttävä 1800- luvun puolivälissä, kun se julkaistiin. Kirja julkaistiin ensin tekijän salanimellä Currer Bell, koska siihen aikaan ajateltiin että: "eiväthän naiset voi osata kirjoittaa mitään". Oli miten oli ensimmäinen kustantaja "rakastui" siihen heti ja se lähetettiin painoon ja myyntiin pikavauhdilla. Se oli kirjallisissa piireissä sensaatio koska se kuvasi naisen tunteita, sielunelämää ja rakkautta uudella tavalla, johon ei oltu totuttu tätä ennen.

Tarinan päähenkilöitä olivat Jane Eyre sekä Mr. Edward Fairfax Rochester. Merkittävimmät sivuhenkilöt ovat rouva Reed, pikku Adéle, kirkollinen St. John Rivers, sekä Mr. Mason. Mutta palataan takaisin päähenkilöön, orpoon ja köyhään Janeen. Hän on persoona johon on helppo samastua. Vaatimattoman näköisen ja huomaamattoman ulkonäön takana elää tunteikas, sielukas ja intohimoinen rakkautta kaipaava nuori nainen. Hän yrittää löytää tasapainon elämässään kiihkeän rakkauden ja omaksumiensa moraaliarvojen välillä. Henkisesti hän on vahva ja sitkeä ja periaatteidensa takana pysyvä. Hän on omalla ajallaan naisen arvoa puolustava ja välillä sitä suorastaan uhmaava nainen. Mr. Rochester on ankara, voimakas ja rikas Thornfieldin valtias. Hänen elämäänkyllästynyt asenteensa juontaa juurensa jo nuoruuden ongelmista. Hänen nuoruutensa ei ole nimittäin ollut täysin ongelmaton, ja joistakin vääristä valinnoista hän joutuu kärsimään edelleen. Vaikka hän päältäpäin saattaa vaikuttaa katkeroituneelta, todellisuudessa hänelläkin on suuri sydän joka etsii onnea elämältä. Adéle on pieni ranskalaisen tanssijan avioton tytär, joka on annettu Mr. Rochesterin kasvatiksi. Juuri Adélen kotiopettajattareksi Jane kutsutaan. Rouva Reed on Janen täti. Jane annetaan hänen miehelleen hoitoon pienenä lapsena, mutta Rouva Reed ei pidä lapsesta. Kun Mr. Reed makaa kuolinvuoteellansa, lupaa rouva pitää huolta Janesta kuin omasta lapsestaan. Hän ei pidä lupaustaan, ja Jane joutuu kärsimään sen takia koko lapsuutensa, ja osittain koko loppuelämänsä.
Romaanin pääosainen tapahtumapaikka on Thornfield. Se on suuri ja vanha kartano jolla on kaunis puutarha. Siellä tapahtuu monia salaperäisiä asioita, joista edes kartanon asukkaat eivät ole päässeet perille. Mitä on omituinen, matala ja kaamea nauru jota kuuluu aina öisin? Entä miksi joku talossa yrittää polttaa Mr. Rochesterin elävältä? Ja kuka hän on?
    Jane Eyren lapsuus on kaikkea muuta kuin turvallinen ja onnellinen. Rouva Reedin luona kaltoinkohdeltu pikku Jane-tyttö lähetetään kymmenenvuotiaana Lowoodin tyttökouluun. Hän haluaa tehdä itsestään siellä hyvän ensivaikutelman, koska ei halua enää olla syrjittynä ja vihattuna. Hän opiskelee ahkerasti, ja yrittää olla mieliksi lempiopettajalleen Ms. Templelle. Hän saa siellä myös ystävän, Helen Burnsin. Jane rakastaa häntä paljon. Tässä hengellisessä koulussa ei kaikki ole kuitenkaan aivan kohdallaan. Lapset ovat siellä aliravittuja, eikä talven vilustumisia ole aikaa hoitaa. Ruokaa eikä vaatteita ole riittävästi, ja lavantauti ja keuhkotauti riehuvat raivokkaasti tässä "tautien kehdossa". Kuitenkaan nämä vuodet eivät ole onnettomia Janelle. Ne ovat täynnä toimintaa ja hän saa toimia siellä myös opettajana. Kuuden vuoden jälkeen oppilaana ja kahden opettajana Jane alkaa haluta muutosta jo hiukan yksitoikkoiseen elämäänsä. Kuten kuka tahansa nuori nainen, hänkään ei halua jäädä Lowoodiin loppuelämäkseen. Jane erityisesti on levoton sielu, ja hän tahtoo nähdä maailmaa. Hän pääsee kuin pääseekin lähtemään pois sieltä. Hän muuttaa kotiopettajattareksi salaperäiseen Thornfieldiin ja tutustuu siellä uusiin ihmisiin, esimerkiksi ranskalaisen oppilaansa Adélen ottoisään Mr. Rochesteriin. Ajan myötä hän huomaa pitävänsä tuosta omituisesta kartanonherrasta enemmän ja enemmän. Jane rakastuu häneen, mutta on varma ettei häntä — vaatimatonta ja köyhää Jane Eyreä — voisi koskaan kohdata niin täydellinen onni. Hän yrittää tukahduttaa tunteensa kun loistava Blanche Ingram astuu mukaan kuvioihin.

    Kirjassa on vaikutteita sekä realismista että romantiikasta. Sekä Charlotte että Emily Brontë ovat Englannin kuuluisimpia realistisen kirjallisuuden kirjoittajia. Tietenkin romantiikka on pääasiallinen ominaisuus. Romantiikka näkyy itse juonessa, mutta realismi siinä miten tarkasti luontoa, epäoikeudenmukaisuutta, maailman varjopuolia, ihmisten luonteita sekä yhteiskunnallisia epäkohtia kuvailtiin. Ne olivat tuohon aikaan suosittuja kirjallisuuden ominaisuuksia. Tarinassa yhdistyy rakkaus, sekä moraalisista arvoista ja periaatteista kiinni pitäminen. On kiinnostavaa, miten Charlotte Brontë on luonut tähän kertomukseen paljon omaelämäkerrallisia vaikutteita. Päähenkilö Jane, on hän itse. Hän oli myös lapsena ankarassa tyttökoulussa. Romaanissa hän kuvailee mitä kaikkea pikku Jane joutuu kestämään Lowoodin oppilaitoksessa, ja oikeassa elämässä hänellä itsellään on ollut samankaltaisia kokemuksia. Janen lapsuudenystävä Helen Burns on Charlotten sisaren "kaksoisolento". Jopa Mr. Rochesterin luonteeseen on saatu vaikutteita Charlotten omasta, tosin surullisesti päättyneestä rakkaudesta.
     Kotiopettajattaren romaani on valloittava teos, joka saa itkemään ja nauramaan (suurimmaksi osaksi itkemään). Koska se on vanha teos, siinä käytetään ihanan teatraalista kieltä, mikä voisi tosin nykyään kuulostaa hiukan teennäiseltä tai yliampuvalta. Kuitenkin tuohon aikakauteen se istuu hyvin. Thornfieldissä asuminen on kolmiosaisen romaanin toinen osa, ja sitä seuraava välistä katkeran surullinen ja jännittävä osa on viimeinen. Kokonaisuudessaan kertomus "synkänkaunis", kuten sitä monesti kuvaillaan. Mielestäni tämä sana on hyvin kuvaava, koska päällimmäisenä tunteena tästä ei ole "loppu hyvin kaikki hyvin", vaan jotain muuta. Kirja on pohdiskelevampi ja syvällisempi kuin esimerkiksi vähän aikaisemmin julkaistut Jane Austenin rakkaustarinat, joille on ominaista huumori sekä pieni hyväntahtoinen ironia. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä lohduttoman surullinen ja goottimaisen kauhea kuin Emily Brontën Humiseva harju, olihan tässä sentään onnellinen loppu.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti romantiikan ystäville. Kuten sanottu, tämä ei ollut sitä "ja sitten prinssi ja prinsessa elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka"-kirjallisuutta, ja tällä perusteella voisin ehkä suositella tätä muillekin. Tämä kirja on kuin minulle tehty, se oli ihanan tunteellinen, liikuttava — välillä jopa riipaisevan surullinen — mutta kuitenkin onnellinen, aito, ehkä suorastaan mahdollinen — siis juurikin täydellinen. En voinut päästää kirjaa käsistäni, vaan luin sen yhdessä päivässä. Ja monessa kohdassa vuodatin suuria (en toki yhtä suuria kuin Jane noissa kohdissa romaania) kyyneleitä. Charlotte Brontën kirjoitustapa on niin tunteisiin vetoavaa ja kaunista, että luulen lukevani Kotiopettajattaren romaanin vielä monta kertaa, ja pitää siitä joka kerta enemmän. Heti kirjan lukemisen jälkeen on vähän vaikeaa antaa sille arviota, mutta kyllä se taitaa kymppiin kohota.
     Tässä vielä lyhyt katkelma kirjasta. Tämä lausahdus oli ehkä kaunein, mutta samalla surullinen (siis synkänkaunis): "Hän kutsui minut seuraansa useammin kuin koskaan ennen, kohteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen — ja voi, minä rakastin häntä enemmän kuin koskaan ennen."
    Toivon että rakas lukijani (niinkuin Charlotte kirjoittaisi) piti tämän kirjaesittelyn lukemisesta, minä ainakin nautin sen tekemisestä hyvin paljon. 

Suosikkisäveltäjäni

Edward Elgar oli brittiläinen säveltäjä. Hänen isällään oli musiikkiliike, jossa Edward sai lapsena tutkia nuotteja ja soittimia. Hän vietti lapsena paljon aikaa maaseudulla, jonka takia hän sai sävellyksiinsä usein inspiraation luonnosta. 22-vuotiaana Edward Elgar alkoi soittaa viulua orkesterissa. Kerrotaan että hän siellä oli mukana soittamassa Dvorakin kuudetta sinfoniaa, ja piti Dvorakin sävellystyylistä, ja otti omiin sävellyksiinsä vaikutteita häneltä. 

Kun Elgar 31-vuotiaana meni naimisiin, hän sävelsi vaimolleen "Salut d'amour" nimisen kappaleen, joka on nykyäänkin tunnettu ja paljon pidetty kamarimusiikkikappale. Hän sävelsi sen alunperin viululle ja pianolle, mutta nykyään sitä soitetaan monilla eri soittimilla.Tässä linkki minun ja äitini soittamaan videoon sellolla ja huilulla ehkä puoli vuotta sitten. Se on romanttinen ja kaunis kappale. (Yritän laittaa päivitetyn version tähän heti kun saamme sen kuvattua äidin kanssa ;))

Olen aina pitänyt Elgarin sävellyksistä. Niistä aistii 1800-luvun loppupuolen romantiikan ja kauneuden. Olen soittanut orkesterissa Elgarin Elegiaa, ja sellostemman ihanat tummat ja matalat äänet yhdistettynä viulujen korkeaan melodiaan ovat vain jotain todella kaunista. Tämä sävellys ei ole kovinkaan pitkä mutta se on herkkä, tunteikas ja haikea.

Elgarin sellokonsertto on yksi kauneimmista konsertoista joita olen kuullut. Sen alku on vaikuttava ja mahtava, sen jälkeen tulee kaunis melodinen osa joka huipentuu korkeaan ja nopeaan asteikkokulkuun. Sen toiset sivut ovat myös ihastuttavan kaunista musiikkia.

Edward Elgar sävelsi paljon muutakin tunnetumpaa, kuten esimerkiksi Pomp and Circumstance- marssin  tai Serenadin. 

Vivaldin sonaatti numero V

Tässä on Allegro osa Vivaldin viidennestä sellosonaatista.